Japanilainen Haruki Murakami oli 33-ikävuoteensa asti ravintoloitsija, joka eli kahden ihmisen edestä ja tupakoi 60 savuketta päivässä. Huhtikuun 1. päivänä vuonna 1978 noin kello 13.30 päivällä Murakamilla syntyi voimakas sisäinen tunne romaanin kirjoittamiseen.
Itsensä toteuttamisen ja ensiromaanien menestyksen siivittämänä Murakami päätti muuttaa elämänsä suuntaa vasemmalta oikealle: hän sulki ravintolansa, muutti kaupungista maalle, lopetti tupakoinnin ja ryhtyi juoksemaan.
Kirjassaan ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta” Murakami kuvailee uutta, yksinkertaista ja säännöllistä elämäänsä seuraavasti: ”Heräsin aamulla ennen kello viittä ja menin illalla nukkumaan ennen kello kymmentä. Hiljalleen juoksemisesta tuli osa arkisia rutiinejani kolmen päivittäisen aterian, nukkumisen, kotitöiden ja kirjoittamisen lisäksi”.
Käsitellessään romaanikirjailijan ja kestävyysjuoksijan yhteisiä tekijöitä korostaa Murakami kolmea ominaisuutta: lahjakkuutta, keskittymiskykyä ja kestävyyttä. Näistä kolmesta tärkeimpänä hän pitää lahjakkuutta, jota joko on tai ei ole. Sen sijaan keskittymiskykyä ja kestävyyttä on mahdollista kehittää säännöllisen harjoittelun avulla.
Murakamin ajatusmaailmassa kirjoittamisessa ja juoksemisessa ei ole voittamista tai häviämistä. Romaanikirjailijan ja kestävyysjuoksijan pahin vastustaja on hän itse, se kuka hän oli ennen, on hänen voitettava nykyisyydessä.
Menestys, ylistys ja palkinnot ovat kirjallisuuden ja kilpaurheilun ulkoisia tunnustuksia, mutta todellisuudessa millään niistä ei ole merkitystä. Merkitystä on vain: saavuttaako romaanikirjailija tai kestävyysjuoksija itselleen asettamansa tavoitteet.
Murakami uskoo, että kestävyysjuoksu soveltuu hänen luonteelleen ja on kaikista hänen elämänsä aikana hankkimistaan taidoista hyödyllisin. Hän kokee, että suurimman osan siitä, minkä hän tietää kirjoittamisesta, on hän oppinut juoksemalla joka päivä.
Kuvaillessaan lihaksistoaan saa Murakamin filosofis-humoristinen ote lukijan väkisinkin hymähtelemään. Murakami toteaa juoksuharjoittelun kiristävän lihaksistoaan ja jatkaa, että kun hän aamulla solmii lenkkitossujensa nauhoja, tuntuvat hänen jalkansa niin raskailta, ettei hän ikinä usko saavansa niitä liikkeelle.
Aamuverryttelyn alkutaipaleella Murakamin eteneminen muistuttaa enemmän köpöttelemistä ja vähemmän juoksemista, jolloin asuinlähiön reippaasti kävelevän vanhan rouvan ohittaminen tuottaa vaikeuksia aiheuttaen häpeää. Mutta vähitellen lihakset lämpenevät ja juoksemisesta tulee vaivatonta.
Kestävyysjuoksijan lihasmuistista Murakami kirjoittaa havainnollisesti. Hänen mukaansa lihakset ovat kuin työjuhtia. Kun lihaksien kuormaa lisää varovaisesti, kuorma kuormalta, oppivat lihakset hyväksymään kuorman, sillä lihaksilla on kyky vahvistua ja mukautua asteittain.
Lihakset ovat kuitenkin hitaita oppimaan, sillä oppiminen ei tapahdu yhdessä yössä tai päivässä ja ovat luonteeltaan laiskoja, sillä kuormituksen vähetessä, lihakset olettavat, ettei niiden tarvitse enää uurastaa entiseen tapaan. Silloin tällöin lihakset osoittavat tyytymättömyyttään, mutta tavallisesti ne ovat kuuliaisia ja kärsivällisiä.
Murakamin mukaan kestävyysjuoksu on muovannut hänestä – enemmän ja vähemmän sekä hyvässä että pahassa – sellaisen ihmisen kuin hän on. Hän olisi onnellinen jos juokseminen ja hän voisivat vanheta yhdessä niin pitkälle kuin mahdollisesti.
Suosittelen Haruki Murakamin teoksen ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta” lukemista kaikille juoksijoille, mutta erityisesti niille, joilla on unelmia, mutta jotka eivät uskalla toteuttaa niitä. Keskittymiskyvyllä ja kestävyydellä on mahdollista menestyä, vaikkei lahjakkuutta olisikaan.